Tehty: tammikuu 2006
Välineet: Materiaalina joesta nostettu teräsjää. Välineinä käytetty ainakin valikoimaa erilaisia talttoja, sähkösahaa ja kuumailmapuhallinta.

Tammikuussa 2006 eli ollessani abiturienttina Kuusiluodon lukiossa minä, Marja ja ryhmä muita koulumme opiskelijoita toteutimme viisipäiväisen työpajan Lainion lumihotellissa (siitä sai kuviksen kurssimerkinnän). Lainio sijaitsee lähellä Yllästä ja Kittilää, jotka puolestaan sijaitsevat Länsi-Lapissa, aika korkealla. Lainioon on rakennettu "lumikylä", joka käsittää valtavan määrän lumi- ja jäärakennelmia ja veistoksia sekä lumihotellin. Se on iso lumiluolasto, joka pitää sisällään paljon huoneita ja käytäviä ja vaikuttavan lumibaarin, jonka korkeus on kuulemma heti rakentamisen jälkeen kymmenen metriä (lumirakennelmat painuvat kuulemma vähän kasaan ajan kuluessa, Lainion baarin tapauksessa muistaakseni yhteensä suunnilleen pari metriä ennen sulamistaan keväällä). Kymmenmetrisenä Lainion baari pitää hallussaan jonkinlaista Euroopan ennätystä. Se on huikean näköinen, katsokaa vaikka tuosta Lumikylän sivuilta, ja se ihan oikeasti on baari. (Sanoivat siellä, että joka hotellissa on sellainen oltava. :D) Lainion lumikylä on käsittääkseni pieni perheyritys, mutta se päihittää minusta silti ylivoimaisesti Kemin lumilinnan ja oikeastaan kaikki lumi- ja jäärakennelmat, mitä Suomessa on tähän asti koskaan tehty. Ehdottomasti suosittelen. Jo pelkkä työympäristö teki kokemuksesta mahtavan, edes se ei haitannut, että teimme kymmentuntista työpäivää.

Nuo lumirakennelmathan ovat vaan siitä vähän epäkäteviä, että ne pitää rakentaa joka talvi uudestaan, ja tässä saimme me lukiolaiset sekä Lapin yliopiston taideopiskelijat olla apuna. Rakennelmathan olivat toki jo pystyssä, mutta koristelu jätettiin meille. Teimme jäästä sänkyjä ja veistoksia, kaiversimme reliefejä lumiseiniin ja koristelimme paikkoja värikkäillä valoilla. Lapin eläimet olivat yleisin veistosten aihe (vai olivatko peräti ainoa ja määrätty aihe? Olivatko ne ihan joku tuon talven teema? En muista, mutta joka tapauksessa kaikki veistivät eläimiä, milloin eivät tehneet kalusteita).

Poroja, susia ja karhuja vilisi veistoksissa ja reliefeissä niin paljon, että päätimme tehdä jotain eriä, tottahan Lapissa nyt muutakin juoksee. Veistimme Marjan kanssa sitten pienehköt jääkärpät koristamaan jäälohkareista koottua sänkyjä (omani päätyi köllöttelemään sängyn päädyn päälle, Marjan kärppä päätyi jonnekin laidalle).

Kärpästä ja työstämme yleensä on jäänyt valitettavan vähän dokumentteja. Taisi johtua kovasta kiireestä ja siitä, että kameroista loppui jatkuvasti akku kylmyyden takia. Harmittaa, että kuvasin kärpänkin vain yhdestä kulmasta. Tässä on kuitenkin kaksi kuvaa, muokkaamattomia. En osannut päättää, näyttääkö kuva paremmalta salaman kanssa vai ilman, joten otin sekä salamalla että ilman (kristallinkirkasta ns. teräsjäätä lumea vasten, ou jee mikä kuvauskohde).

Selkä ja niska ovat muuten ihan tarkoituksella noin paksuja ja työstämättömiä, kärpän piti pysyä pystyssä ja paikallaan sängyn päädyn päällä. Pääty oli kapea, kärppä oli muistaakseni sitä lopulta pari senttiä leveämpi.

Tässä on kärpän pääpuoli lähempää:

Tässä on sama kuva muokattuna kuvankäsittelyohjelmassa, kontrastia lisätty yms:

Tässä on sama mutta lisänä vielä minun manuaalisesti photarilla tekemäni tummennukset varjokohtiin (muistan melkein joka loven edelleen tismalleen):

Tekotavoista, työvälineistä ja -vaiheista vielä sananen. Työhän alkoi sillä, että valitsin valmiiksisahatun, sopivankokisen lohkareen kirkasta ja valtavan kovaa joesta nostettua teräsjäätä ja ryhdyin työstämään sitä erilaisilla taltoilla ja käsilläni. Hännän tein erikseen ja jäädytin sen kiinni vedellä. (Kuvat on itseasiassa otettu juuri tässä vaiheessa - minulla oli aikaa, kun odottelin että häntä jäätyy kiinni). Lopuksi puhalsin kärppään kuumaa ilmaa ihan varta vasten siihen tarkoitukseen käytettävällä kuumailmapuhaltimella. Se tasoitti kaikki särmät, kulmat ja lovet ja teki kärpästä täysin sileän, kuin lasisen. Pahoittelen, että siitä ei ole kuvaa, harmittaa itseänikin).

Se kärpästä. Loppukevennyksenä näytän vielä kuvan kelkasta, jolla kuljetimme jäälohkareita sahauspaikalta sisälle luoliin. Me kuljetimme siis tuommoisella about puoli metriä pitkällä puukelkalla mm. kaikki kuvassa näkyvät jäälohkareet ja vielä enemmänkin. (Ja on muuten aivan minun tapaistani ryhtyä dokumentoimaan naurettavia ja vittumaisia työvälineitä itse työn kuvaamisen ja hitto soikoon tekemisen sijaan - siksi tästä on kuva.)

Homman teki mielenkiintoiseksi se, että läheskään kaikki kuvan lohkareet eivät olleet vielä tuossa koossa niitä kuljettaessamme, vaan sahasimme ne osiin sähkösahalla vasta paikan päällä. (Sähkösaha on niinkuin moottorisaha, mutta toimii polttomoottorin sijaan sähköllä, töpseli vaan seinään. Kai se on moottorisahaa hieman pienempikin, ainakin meidän sahamme oli).
Isoimmat kuljettamamme lohkareet olivat pituudeltaan lähes puolitoistametrisiä ja suunnileen 70 senttiä leveitä ja painoivat satoja kiloja, niiden pinta-ala oli yli kaksinkertainen verrattuna tuon pienen kelkan pinta-alaan. Niitä kuljettaessa piti yhden vetää ja toisen työntää, parhaimmillaan meitä taisi olla neljäkin kuljettamassa yhtä lohkaretta. Se oli hankalaa ja vaarallista, varsinkin kapeissa tunneleissa.
Lumiluolissa oli korkeuseroja. Ei paljoa, mutta tuollaisen 140x70 cm lohkareen kanssa pari senttiäkin riitti. Parin sentin ylämäki saattoi seisauttaa kelkan niin että sitä täytyi työntää ja vetää yhtä aikaa kaikin voimin. Alamäet olivat toisaalta vielä pahempia - kelkka lähti hyvin usein liukumaan omalla painollaan. Silloin työntävä osapuoli huikkasi varoituksen vetäjälle, joka sai valintansa mukaan yrittää pysäyttää lastin tai lähteä juoksemaan sen edellä. Molempia menettelyjä käytettiin.
Joskus, kun matkaa oli enää vähän ja oltiin kapeassa käytävässä, vetäjä (usein minäkin) lähti juoksemaan itsekseen liukuvan kelkan edellä, toivoi, ettei ketään tulisi vastaan, odotti, että käytävä leveni avaraksi tilaksi, hyppäsi sitten sivuun kelkan tieltä, pysähtyi, antoi kelkan liukua ohitseen, sitten edelleen, ja kiskaisi lopulta narusta niin että kelkka pysähtyi pyörähtäen ympäri - singoten samalla kyydissä olleen jäälohkareen vauhdilla kelkan päältä lumilattialle, johon se laskeutui kumeasti tömähtäen. Sitten piti kaivaa lunta jäälohkareen alta, jotta sen alle sai ujutettua kätensä, sitten piti huutaa kavereita apuun, jotta lohkare saatiin nostettua pystyyn ja kaadettua uudelleen kelkan päälle, jossa sitä kuljetettiin taas ehkä vain kaksi metriä, jotta se saatiin sahattua pienemmäksi.
Ongelmia aiheutui korkeuserojen lisäksi myös siitä, että kelkan takapää lähti välillä heittelehtimään. Siinä oli työntäjä itsekin vaarassa tulla tönäistyksi päin seinää, mutta pakko siihen oli silti yrittää puuttua - lumiseinään saattoi jäädä jälkiä törmäyksistä, kalusteista puhumattakaan, ja seinään törmätessään lohkare saattoi myös pudota kelkan päältä.
Aika hyvin me silti selvisimme, sanoisin - muistaakseni ainoastaan yksi pienehkö lohkare halkesi sen pudottua kelkalta. Minä sain myös kerran nostettaessa ison lohkareen varpailleni, mutta sen verran olin järkevä, että käytin työssä kärjestä tehokkaasti vahvistettuja vaelluskenkiäni - ei siis käynyt edes kipeää.

Tuossa kuvassa näkyy muuten kelkan ja lohkareiden lisäksi myös vaahtosammutin. Selittivät meille, että jokaisessa hotellissa on Suomen lain mukaan sellainen oltava, lumihotelleille ei ole tehty erillisiä pykälöitä. Kyllä meilläkin kävi mielessä, että mikähän lumesta ja jäästä tehdyssä hotellissa voisi syttyä palamaan, mutta... laki on laki. :D

Soli siinä! Mainio viikko ja mainio paikka. Menkää ihmeessä käymään, jos saatte joskus tilaisuuden. Hyvä siellä on työtäkin tehdä.